Kirsti Silervo kirjoitti tämän jutun vuonna 1990, jolloin talvisodan päättymisestä oli kulunut 50 vuotta. Se julkaistiin "Järvenperän Omakotiuutiset"-lehden numerossa 1/1990. Juttu päätettiin julkaista tänä syksynä uudestaan, sillä nyt talvisodan alkamisesta on kulunut 75 vuotta.

 

SOTATALVI 1939 - 1940 TRÄSKÄNDASSA

 

Aamulla kun taivas oli kirkas ja lähes pilvetön auringon noustessa tuli mieleeni aamut tällä samalla seudulla viisikymmentä vuotta sitten, jolloin tulimme sotaa pakoon tänne Träskändaan kesämökillemme. Paikkakunnan suomenkielinen nimi oli Järvenperä, mutta sitä ei koskaan käytetty, sillä täällä vakituisesti asuneet olivat kaikki ruotsinkielisiä. Bussinkuljettajaltakin oli kysyttävä, että "meneekö tämä bussi Träskändaan?", koska jotkut heistä olivat melkein ummikkoruotsalaisia.

 

Isäni osti nykyisen Hovitie 11:n kohdalla olevan palstan vuonna 1934. Se oli silloin pinta-alaltaan 6000 m2. Myyjänä toiminut Juslin ehdotti isälleni, että tämä ostaisi koko mäen ja ostoksen saisi maksaa sitten kun jaksaa. Isäni oli kuitenkin sitä mieltä, ettemme tarvitse kesämökkiä varten kun tämän pienemmän osan. Kaikista ei ole kaukonäköisiksi liikemiehiksi.

 

Noihin aikoihin tänne alkoi tulla kesäasukkaita. Kun talvisota syttyi, olivat täällä sijaitsevat Metsäläntie (nykyinen Hovitie), Harjutie (nykyinen Isonjärventie) ja Seikuntie (nykyinen Salonkitie) kesämökkien reunustamia. Kun pelko sodan syttymisestä täytti vanhempiemme mielen perheet suunnittelivat, kuten vanhempanikin, että sodan syttyessä naiset lapsineen muuttavat Träskändaan. Niinpä sitten 30.11.1939 noin kello 17 aikaan otimme vaatekassit kainaloon ja suuntasimme kulkumme Helsingistä kohti turvallisempaa seutua. Aioimme tulla kävellen koko matkan, koska mitään kulkuneuvoa ei ollut saatavilla. Setäni lähti polkupyörällä kohti sysipimeätä maantietä suurin osa kasseista tarakalla ja pyörän sarvissa, mutta äitini, tätini ja minä lähdimme kävellen. Oli aivan pimeää ja ihmisiä kadut täynnä kantamuksineen kulkemassa jotakin määränpäätä kohti. Aivan kuin onnen kaupalla ajoi Brahenkentän vieressä taksi ilman matkustajia. Pysäytimme sen ja saimme kyydin Träskändaan. Täällä oli pimeää ja hiljaista, metsää ympärillä ja kylmäkin oli. Se oli aivan uusi tilanne kaupunkilaislapselle.

 

Hyvin pian muutkin kesäasukkaat muuttivat mökkeihinsä, mikäli he eivät olleet sidottuja työhönsä tai maanpuolustustehtäviin. Bussilla pääsi kyllä kulkemaan, silloin kun se joskus tuli. Kaiketi niillä oli jokin määrätty aikataulu, ehkä pari kertaa päivässä. Aamulla pääsi Helsinkiin ja iltapäivällä takaisin. Usein kuitenkin ilmahälytykset ja jäätymiset sekä muut kiusat myöhästyttivät kulkua niin, että ne itse asiassa kulkivat aamupäivällä ja iltapäivällä ilman aikataulua. Kerran liikennöi sellainenkin hauska bussi, joka ei voinut lainkaan pysähtyä, koska se ei olisi päässyt enää uudestaan liikkeelle. Niinpä se kiersi kehässä ympäri linja-autoasemaa ja kun se tuli kohdalle, matkustaja nousi siihen. Rahastajana oli kuljettajan vaimo, pyylevähkö keski-ikäinen rouva, joka seisoi oven vieressä. Ylikansoitetun matkustajamäärän takia ovi oli auki ja joskus siitä putosi jotakin maantielle. Ollessani erään kerran bussissa rahastaja astui ovesta ulos, kävi noutamassa pudonneen esineen ja nousi takaisin liikkuvaan autoon. Ja kaikilla matkustajilla oli hauskaa niin kuin silloin aina oli. Ne olivat niin täynnä, että takana pyörätelineelläkin roikkui ihmisiä samoin kuin katolla jos siellä oli jotakin mistä pitää kiinni. Nämä roikkujat olivat aina miehiä ja poikia, naiset ja tytöt saivat mennä sisäpuolelle. Sisällä oltiinkin kuin sillit suolassa. Mihin pääsit seisomaan ja mihin asentoon, siinä pysyit koko matkan ajan. Kerrankin liikuttaessani jalkojani päästäkseni ulos huomasin seisoneeni jonkun avonaisessa kassissa. Mitähän tavaraa sielläkin oli, sitä olen joskus miettinyt.

 

Mökissä asuminen ei itse asiassa ollut ainakaan lapsen silmin katsottuna hankalaa. Ne olivat puilla lämmitettäviä ja melko pieniä, joten tulisijana toiminut puuliesi sai tilat nopeasti lämpenemään. Puitahan täällä silloin riitti. Alhaalla maantien varrella sijaitsevassa pitkässä punaisessa hirsitalossa asui silloin Backmanin pappa, joka kävi meikäläisille sahaamassa ja pilkkomassa halkoja, hän varmaan myikin niitä halukkaille. Hän oli hyvin tarkkana sahamme kunnosta sanoen äidilleni: "Älä sinä anna poikasten teroittaa sahaasi." Tällä hän tarkoitti tietysti isääni, joka oli sahan suhteen tehnyt parastansa aikoinaan.

Yöllä tupa tietysti jäähtyi kovien pakkasten takia. Niinpä aamuisin sytytettiin priimus palamaan lattiatasolle, jotta ilman hieman lämpenisi ja voisi laskea varpaat lattialle. Mutta sitten öljynsaanti loppui, vaikka jokainen vei toivorikkaana öljykanisterinsa Petterssonin neidin portaille odottamaan uutta lähetystä. Mutta enää ei öljyä tippunut, joten alettiin elää kynttilän valossa. Palamassa oli vain yksi kynttilä kerrallaan.

 

Petterssonin neidin kauppa oli nykyisen bussipysäkin vieressä siinä rakennuksessa, joka äskettäin kunnostettiin Aurorakodin työntekijöitä varten. Rakennuksen seinässä oli oven vieressä kyltti, jossa luki komeasti "Kauppapuoti - Handelbod". En muista, oliko teksti ensin suomeksi vai ruotsiksi. Seinällä oli myös postilaatikko, johon asukkaiden posti ja lehdet tulivat. Sieltä noudettiin myös kauan odotettuja kirjeitä isiltä rintamalta ja ne tuotiin juoksujalkaa kotiin äidille. Lähtevät kirjeet vietiin Petterssonin neidille, joka toimitti ne edelleen posteljoonille tämän käydessä.

 

Entä mitä lapset tekivät kun ei ollut mitään paikkaa, mihin mennä? Meillä oli käytössämme toppakelkka-vesikelkka. En tiedä, kenen se oli, mutta se taisi olla Kinnusen mummun, joka oli Ahokkaan Matin mummu. Talo on vieläkin Matilla (Hovitie 9) samanlaisena kuin silloin kun maailman kiltein schäfer Rekku juoksi pihasta meidän kanssamme luistelemaan tai laskemaan kelkkamäkeä. On sääli, etteivät koirat voi enää leikkiä vapaasti lasten kanssa. Kävimme toppakelkalla laskemassa Petterssonin pitkää mäkeä, jonka veroista ei enää löydy. Se on nykyään Träskändan Puistotie, niin mahdottoman hieno nimi. Alas mentiin lujaa, mutta ylöskiskomisessa olikin työtä. Silloinhan oli paljon lunta, eikä teitä hiekoitettu lainkaan. Autoja ei kulkenut juuri milloinkaan, eikä pahasti hevosiakaan. Sinne kuului muuten aivan hyvin, jos Turuntiellä kulki auto, oli siis niin hiljaista.

 

Kerran seisoimme mäen päällä ja katselimme kun eteläisellä taivaalla tulenpalava Mars-tähti pomppi ylös ja alas. Niin mahtavaa tähdenvälkettä en ole sen koommin nähnyt. Johtuiko se sitten pakkasesta, sitä en tiedä. Ihmiset sanoivat, että se johtuu sodasta, koska se on sodan tähti. Loimme myös Pitkäjärven jäälle laiturin kohdalle itsellemme melko kookkaan luistinradan. Siellä emme kuitenkaan kovin usein käyneet luistelemassa kun varpaat meinasivat paleltua. Muuten emme pahasti palelleet. Se johtui ehkä siitä, että täällä ei käynyt koskaan kova tuuli. Vaikka oli kova pakkanen, niin ei ollut kuitenkaan sellaista viimaa kuin Helsingissä. Kävin siellä yhden ainokaisen kerran ja palellutin heti poskeni.

 

Silloin alettiin käyttää leveistä kaulaliinoista tehtyä huppuliinaa, joka neulottiin osittain takareunasta kiinni. Se oli erittäin lämmin ja suojasi korvia. Saappaita ei silloin vielä naisilla ollut, vaan monot ja monosukat olivat ainoat käyttöjalkineet. Mono-nimitys tuli siitä, että tämäntyyppisiä kenkiä valmisti silloin luultavasti ainoana tehtaana Monosen kenkätehdas Lahdessa. Ja monosukka oli siis sukka, jota pidettiin monokengän kanssa. Nythän näiden sanojen käsitekenttä on paljon laajempi.

 

Piisamien pesiä oli silloin järvellä niin runsaasti, että joku sen rannoilla asuvista oikein pyydysti niitä.

 

Pakkasten takia jouduimme viettämään paljon aikaa sisällä. Usein lapset kokoontuivat meille. Isäni oli Otavassa työssä ja meille oli kerääntynyt paljon lastenkirjoja, joita sitten ahkerasti luimme. Koska niitä myös lainattiin paljon, perustin "leikkikirjaston". Kirjoitin joka kirjaan nimeni ja tein lainakortit, että tiesin aina, kenellä mikin kirja oli lainassa. Asiakkaita riitti tekemään myös kirjavarauksia. Kyllä siinä tuli kirjat luettua useampaankin kertaan kynttilän pehmeässä valossa.

 

Siinä samaisessa kynttilän tulessa paahdoimme myös näkkileipää, joka sitten maistui hieman erilaiselta. Samoin menettelimme sokeripalojen kanssa, mikäli satuimme sellaisia saamaan.

 

Äidilläni oli myös radio, joka toimi hirveän painavalla akulla. Sitä kuunneltiin säästäen, tavallisesti vain iltauutiset. Niitä tulikin kuuntelemaan jokainen, kuten Kaikusalot, Toloset, Niiraset, Bäckmanit, Kinnusen mummu, Pesoset ja ketä kaikkia niitä nyt olikaan. Enimmäkseen täällä oli naisia ja lapsia. Uutisia kuunneltaessa kädet eivät olleet käyttämättä, vaan samalla syntyi sukkia, tumppuja, kypäränsuojuksia ja muuta tarpeellista rintamalla oleville tutuille ja tuntemattomille.

 

Insinööri Stenbäckin rouva, joka asui nykyisessä Knapen rouvan omistamassa rakennuksessa, kutsui meidät kerran viikossa ompeluseuraan. Siellä tarjottiin muistaakseni mehua tai jotain, laulettiin ja juteltiin. Bäckmanin setä meidän naapurista esitti yksinlaulua pyynnöstä, koska hänellä oli niin hyvä ääni. Olimme vähän niin kuin palkolliset ennen vanhaan herrasväen kammarissa, sellainen oli tuntu. Nykyään ei sellaista enää helpolla koe.

 

Kaikilla oli lakanoista tehdyt lumikaavut, joita käytimme päiväsaikaan maantiellä liikkuessamme, sillä vihollishävittäjät saattoivat paikalle osuessaan ampua myös tiellä liikkuvia. Kun menimme Metsäläntietä (nykyistä Hovitietä) alas, oli tien molemmin puolin metsää, jonka suojaan pääsimme kuullessamme pommikoneen äänen, mutta tien alapäässä tilanne oli toinen. Hiltusen kohdalla oli aukea ja siinä pysähdyimme kuuntelemaan, voimmeko kipaista nopeasti maantielle, jota taas puut reunustivat. Joskus täytyi kesken kaiken mennä ojan pohjalle mahalleen. Pommikoneen ääni oli muuten sellainen, ettei sitä unohda. Se oli hyvin matalaa, junnaavaa murinaa.

 

Joulua emme viettäneet Träskändassa, vaan mummuni luona Korsossa niin kuin isäni oli toivonut. Jouluaattoiltana meille äitini kanssa tuli kuitenkin niin kova ikävä kotiin, että päätimme lähteä paluumatkalle joulupäivänä. Lähdimme Korsosta kello 14 paikkeilla. Kun juna sitten johonkin aikaan tuli, se aivan pursui matkustajista. Sotilaita oli hyvin paljon ja osa heistä roikkui junan ulkopuolellakin. He auttoivat meidät kuitenkin junan eteiseen ja Helsingissä olimme kello 18 aikoihin. Silloin ei enää tullut mitään autoa tänne, joten äitini ehdotti, että yöpyisimme kaupunkikodissamme. Minä en kuitenkaan halunnut mistään hinnasta jäädä kaupunkiin, sillä pelkäsin niin kovasti pommituksia. Lähdimme sitten matkaan Espooseen tai jonnekin siihen suuntaan menevään junaan. Nousimme siitä pois Kauniaisissa kirkkaassa täysikuun valossa. Oli hyvin kova pakkanen ja eksyimme oudolla tiellä. Sormiani paleli kantaessani saamiani paketteja. Äitini kävi jossakin talossa kysymässä tietä ja jouduimme kulkemaan Kauniaisten hautausmaan ohitse, jonka ristejä kuu kirkkaasti valaisi. "Kuuhut paistaa kumeasti, kuollut ajaa komeasti, etkös kultani pelkää", oli ollut äitini mielessä, vaikka ei hän sitä silloin minulle ääneen sanonut. Vihdoin puolenyön maissa astuimme rakkaan kotimökkimme rappusille kolkuttamaan ovea. Tätini pelästyi mahdottomasti, eikä lakannut ihmettelemästä, miksi olimme tuolla tavoin yön selkään lähteneet. Tosiasiassa me olimme lähteneet liikkeelle heti puolenpäivän jälkeen, mutta matka ei vaan ollut joutunut. Löysin hiljattain vintiltä sinä jouluna saamani nuken, Jorman, joka olikin viimeinen saamani oikea nukke. Se oli vielä ihan kuin uusi, pää liikkui, kädet kääntyivät ja silmät napittivat niin kuin ennenkin. Toin sen alas viettämään joulua kanssani. Meillä on yhteisiä muistoja.